Ikävä ja omistaminen

Ikävä kertoo meistä, että elämme vuorovaikutuksessa toisiimme. Kykenemme tuntemaan ikävää läheisiämme ja tuttujamme kohtaan niissä hetkissä, kun emme ole heidän kanssaan. Muistelemme kaihoten muistoja läheisten kanssa. Kunpa vielä voisimme elää samat hetket uudestaan. Saatamme muistaa, kuinka emme menneessä hetkessä osanneet elää siinä hetkessä ja nyt muistelemme hetkeä toivoen, että olisimme osanneet tehdä tai ja olla silloin eri tavalla.

Ikävän tunteminen saa meidät myös muistamaan ja huomaamaan meissä jopa meiltä itseltämme salassa olevaa omistamista toista kohtaan. Ikävän riuduttaessa ja säikytellessä mieltämme kaikkein inhottavimmilla menetyksillä voimme havahtua huomaamaan, että käsittelemme ikävää toista kohtaan, kuin omistaen toisen. Ei niin kuin meillä olisi ikävä toista vapaata elävää olentoa kohtaan.

Havahdumme ajatuksiimme, kuinka olemme mielessämme ajatelleet, että läheisemme olisi juuri meidän kanssamme hetkessä onnellisempi ja paremmin huomioon otettu, kuin jonkun toisen seurassa. Tämä ei kuitenkaan ole totta, koska oli sitten läheinen meidän tai jonkun toisen seurassa, se hetki vain on. Se hetki on ennalta-arvaamaton ja ajaton. Se hetki on juuri sellaisena, kuin se sillä hetkellä on. Me emme voi muuta, kuin toivoa ja haaveilla etukäteen sen hetken menevän sellaisella tavalla, kuin me kuvittelemme voivamme sen hetken omistaa. Mutta hetkeä eikä aikaa voi omistaa. Eikä läheistä voi omistaa.

Eikä silti toivomuksissa tulevaisuutta kohtaan ole mitään väärää eikä haaveilussa tulevaisuudesta. Koska me emme voi ymmärtää omistamista jos me emme ikinä koe sellaista hetkeä emmekä itse ikinä omista.

Ja joskus silloin tällöin täyttyy tulevan hetken toivomukset ja haaveilut, ilman omistamisen kiertämää sisimpämme ympärillä.

”Katso minua oi sinä kelvoton tunne joka minua näin näännytät.
Näetkö itkuni ikuisen?

Vetäydytkö piiloon, kun yritän sinua ymmärtää?
Etkö voisi näyttää miksi synnyit?”

S.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.