Itsensä näkö

Eletystä tähän hetkeen asti on minussa minun mukanani liukunut pakottava tarve ja tunne ymmärtää läheistä, vaikka se vaatisi omien arvojeni sivuuttamista ja vääryydestä syntyneiden tunteiden turruttamista. Vaikka silmäni näkevät ja korvani kuulevat lähelläni tapahtuvan vääryyden, en kykene sellaiselle vääryydelle rajoja laittamaan enkä sitä ilmi tuomaan. Vaan asetun sivullisen rooliin miettimään ja etsimään ymmärrystä väärintekijälle. Eikä minussa ole uskallusta näyttäytyä sellaisena joka ulosantaisi oikeuden minkä itse tuntee.

Mistä tällainen pelokkaasti nöyrtyminen minuun tuli? Nöyrtyminen pois omista arvoista ymmärtääkseni toista? Enkö yhtä aikaa voisi kyetä ymmärtämään toista ja näyttämään samalla omia ymmärryksen kautta tulleita mahdollisia oivalluksia? Mistä olin oppinut ajatuksen, että voin elää vain toiselle tai itselleni kerrallaan? Ja että toisen ymmärtäminen on tärkeämpää, kuin itsensä ymmärtäminen.

Silloin mietteistäni kohoaa tulvien ymmärrystä omalle käyttäytymiselleni. Huomaan jättäneeni itseni vähäisemmäksi, kuin läheiseni. Vaikka jokainen meistä yhtä tärkeä onkin.

Ja havahtumiseni omaan altavastaajan asemaan saa minut mietteliääksi. Voinko osata ymmärtää ja rakastaa toista, jos en ensin osaa ymmärtää ja rakastaa itseäni? Vai kulkeeko läheisestä minuun välittynyt oppiymmärrys ja minun itsestäni löytämä ymmärrys käsi kädessä molempien tarviten myös toista kasvaakseen? Mahdollisen kasvun tapahtuen vain hetkissä, mistä löytyy vastavuoroisuutta.

Niin joudun elääkseni hetkiin, missä kipuillen opettelen elämään oman ymmärrykseni mukaan ja annan ulos lausepareja mitkä voivat läheiselleni olla uutuuttaan satuttavia ja ennen keneltäkään kuulumattomia. Siinä yhdessä vaikeroiden näemme toisemme toisen yrittäessä syntyä eloon ja toisen joutuen miettimään kuolettamista omille toisen nähden huonoille tavoilleen.

S.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *