Miten voisin vaatia toista todella ymmärtämään minua, kun en itse osaa kuin jäätyä ja juuri ja juuri sanoittaa tunteeni asiana. En edes tunteina. Yksinkertaisten lauseiden sanoma suustani ei kykene tavoittamaan läheiseni sisintä. Se välittyy läheiseni korville asian sanomisena, ei sellaisena jossa tunnetila voisi siirtyä toisenkin sisimpään hänen sydämensä makusteltavaksi.
Mutta minun sydämeni ei halua työskennellä yhdessä suuni kanssa ja vetäytyy omiin oloihinsa siksi aikaa, kun suuni pyristelee yksin laulamaan ulos ne laulut mitä sydämessäni olen tuntenut. Minun suuni, egoni on ottanut vallan kertoa asiani, oikeammin tunteeni läheisilleni niillä sanoilla miten se kokee minun vähiten tuntevan. Ja minuuteni on turtunut. Ihan kuin egoni olisi lääkinnyt minut sanoillaan tunnottomaksi. Siinä minä katson sisintäni ja sisimmästäni vyöryy ahdistuksen tunne.
Tämä ahdistuksen tunne puskee egoni läpi ja purkautuu ulos näyttäen sen sisällä piilevät tunteet yksinäisyydestä, pelosta ja stressistä. Ja näen itseni katsomassa omaa pelkoani pelkäämättä sitä enää ja tuntien sen synnyin tarinan. Niin se katoaa antaen minulle takaisin oman spontaanin olemukseni. Ja silloin läheiseni pitkästä aikaa tuntee minut saaden minun yksinäisyyteni häviämään. Vierivien kyynelien ja läheiseni osallisuuden ansiosta jopa stressini haihtuu pala palalta pois jättäen minulle ja läheiselleni ilmapiirin mitä tuntuu taas keveältä hengittää.
S.