”Kaivelen itseäni mutapohjaani asti. Kaadan jo kymmeniin kohonneen puuni, minkä latvustoihin en näe katsomaan. Hakkuutöinä veistelen kantoni multamaasta, sen sentään kykenen näkemään ja siihen iskuni kohdistamaan. Puutarhahansikkain revin juureni maan uupuneen uumenista. Jättäen valmiita juuristopolkuja lieroille.
Työstäni jääden jäljelle lehtevät saunassa kaitsijat, lehtivihreän kesäsään tuoksun. Paksun rungon halkopuut, uunin lämmittäjät jotka leivinuunin leipäset valmistelevat pirtin pöydän antimiksi. Tasamaan multaisen, sisältään vajaan ravinteiden imijöistä, lieropolkujen täyttäjistä. Täydellisen ympäristön uudelle puun siemenlapsoselle.
Jättäen minut ravinteista rikkaana vaille ja odottamaan. Vieläkö maassani olisi ravintoa ja lämpöä siitä kymmeniin ilmoihin kohoaville? Kasvaisiko minusta joskus vielä kokonainen metsä? Tai yksi vaivaiskoivu vallaton? ”
S.