Olemmeko me pariskunnat antaneet meidän elämisemme muovautua niin tiukasti suorittamisen ympärille, ettei meillä ole enää aikaa eikä jaksamista kohdata toisiamme, kun vain silloin, kun tarvitsemme toisistamme turvaa? Ja niin me kaiken kiireen keskellä muutumme yhä tuntemattomammiksi toisillemme. Emmekä lopulta tunnista toisistamme, kuin ainoastaan tarpeen olla turvassa ja kuulla toisiltamme lohtua tuovia sanoja.
Emmekä enää tähän hetkeen osanneet muuta toisistamme hakea. Mutta myöskin olimme menettäneet itsemme, kykymme, kohdata itsessämme ja toisissamme sitä kaikkea muuta mitä olemme.
Ja molemmat toistemme tukemina olimme vaivuttaneet itsemme horrokseen missä saattoi aistia ainoastaan turvantunteen olemassaolon. Ja siinä yhteisessä horroksessa me nautimme turvallisuudesta estellen toinen toisiamme kuoriutumasta eloon ja syntymästä uudelleen ja uudelleen erivärisin ymmärryksin.
Jossain hetkessä molempien vihdoin havahtuen siihen, että ymmärrys ja tieto levittäytyi luoksemme. Antaen meille sanoja millä kykenimme toisiamme ruokkimaan ja kasvattamaan. Antaen meille vihdoin mahdollisuuden avautua ja kasvattaa siivet. Antaen meille itsellemme tiedonnälän ja antaen meille ruokaa ymmärryksen sanojen muodossa jotta kykenimme myös osaltamme toisillemme ruokaa tarjoamaan.
S.