Kipuina ne tunteet minun kehossani elävät, koska eivät muuten pääse yksinäisyydessäni maailmaan näyttäytymään. Antaen uusia sanomattomia iskujaan, minun ymmärtäen kuitenkin sanomattakin niiden syntyvän vajavaisuuteeni. Siihen vajavaisuuteen missä olen yksin. Nylkien minun sisuksiani, kuin vaatien päästä ilmoille ja kulkemaan kaupungin katuja pitkin.
Mutta tähän hetkeen minulle ei näyttäydy yhtään kaupunkia missä ne voisi laskea ulos kiusaamasta minuuttani. Tämä hetki oli muodostanut minuun kuoren minkä läpi tunteeni eivät päässeet. Ne tunteet mitkä pyörteiden lailla olisivat ulos tulleet kuultaviksi ja hiipuneet vapaudessa pikku tuuliksi ja ollen ennen kuolemistaan vain tunne tuulen vireestä.
Enkä enää osaa, kuin jäädä kipuilemaan ja odottamaan vaihtuvaa hetkeä missä olisin taas osa kaikkea. Missä mieleni vapauttaisi minuuteni koko ympäristöni nähtäväksi.
S.