Pelosta on kirjoitettu kirjoja. Pelosta on syntynyt ja syntyy jatkuvasti ajatuksia. Pelko voi ohjata elämää hetkittäin. Pelolla on kyky luoda lisää pelkoa. Kun hyväksyn pelon olemassaolon ja pikkuhiljaa opettelen olemaan pakenematta sitä sen ilmestyessä eteeni ja tunkeutuessa luihini saaden sydämensykkeeni kiihtymään, saan ymmärryksen siitä miksi jokin minuuden ulkopuolinen tekijä pelottaa niin paljon. Saan ehkä ymmärryksen siihen, että olin pelännyt tuntematonta. Saan ehkä ymmärryksen siihen, että juuri sellainen tilanne on ollut minun ymmärryksen ulkopuolella tehden siitä pelottavan ja yrittäen pakottaa minuuttani muuttumaan.
Mutta mitä tapahtuu, kun saa ymmärryksen peloilleen mitkä liittyvät muihin ja kaikkeen itseytensä ulkopuolella?
Jokin pelko on jäänyt silloin vielä käsittelemättä. Jokin saa minun kehoni valmistautumaan kuin sotaan kuolemaa vastaan. Se jokin saa minun sydämeni taas hakkaamaan kiivaammin ja lihakseni tuntumaan epävarmoilta omista voimistaan. Havahdun ymmärtämään mistä tämä uusi pelko tuli. Tämä pelko ei olekaan kotoisin muualta. Tämä on minussa itsessäni. Tämä on pelko minuudestani. Minuuden epätäydellisyydestä. Pelosta itseeni ja pelosta menettää itseni. Seison hetkessä peläten mahdollista epämieluisaa muutosta itsessäni. En vielä tiedä saako tämä uusi muutos ajatusta enempää aikaa minuudeltani, mutta se saa minut epäilemään koko minuuttani. Miten minuuteni saattaa antaa edes ajatuksen verran ymmärrystä näin kamalantuntuiselle muutokselle. Siinä hetkessä minä en tunnista itseäni. En tiedä olenko se kuka olin siihen hetkeen asti, etsivä ja ymmärtävä, sellainen jolla on halu tehdä hyvää. Vai olenko sittenkin muuttumassa juuri siinä hetkessä ihan uudenlaiseksi. Tuomitsevaksi. Väkivaltaiseksi. Kenties katalaksi.
Tässä hetkessä saan mahdollisuuden ymmärtää taas jotain uutta. Saan mahdollisuuden näyttää minuudelleni, että olen edelleen se itseni mikä minä olen. Saan myös mahdollisuuden erehtyä ja kaatua minuudelle luodulla kivipolulla. Saan mahdollisuuden kokeilla miten minuuteni reagoisi tuomitsevuuteeni, väkivaltaisuuteeni, kataluuteeni. Saan mahdollisuuden katsoa kestäisikö minuuteni sitä epäymmärrystä minkä varjolla joku toinen kärsisi. Saan mahdollisuuden valita. Saan myös mahdollisuuden vain olla. Katsoa paikaltani tilannetta ja hengittää sisältäni kaikki vaikeimmatkin tunteenpyrähdykset siinä hetkessä ilman, että minun tarvitsisi vielä valita. Ilman, että minun tarvitsisi tehdä mitään muuta kuin olla siinä hetkessä. Koska mitään muuta minun ei tarvitse tehdä, kuin olla siinä hetkessä.
Mutta miten minuuteni valitsee toimia näissä hetkissä? Minkälaista ymmärrystä tarvitsen eniten? Vai tarvitsenko?
S.