Siellä yksinäisyydessämme imemme itseemme sen kaiken pelon mikä ympäriltämme on valmis meihin tarttumaan. Kaipuu toisten läheisyydestä ja turvasta saa meidät tarttumaan ainoaan näkyvillä olevaan meitä yhdistävään tekijään, mikä on pelko. Mutta silti meillä on tarve yhdistyä. Ja joka kerta pelon kimmotessa toisistamme seuraavaan kopin ottajaan se kasvaa. Emmekä me hetkeen kykene asettamaan peloillemme rajoja. Eikä meillä ole kykyä käsitellä kukoistukseensa tähtääviä pelkojamme toistemme ravitessa niitä korotussanoin. Ja toisiamme käsistä pitäen vaivumme lähekkäin sinne ainoaan nurkkaan missä voimme olla turvassa itse kasvattamiltamme pelon muodostumilta. Emmekä enää kykene hetkeen näkemään vaan pidämme sydänsilmämme kiinni ja kuvittelemme pahan kaikkivoipan kaikkialle ympärillemme.
Kehojemme kipuillessa pelosta tuskissaan ja mieliemme luodessa fantasiaa ikipelosta, jokin saa meidät pysäyttämään kokonaisuutemme siihen hetkeen. Keväthanki kirkkaassa loisteessaan tai hymyn vire sunnuntain kauppareissulla rypyttyneen mummon kasvoilla saa hetkessä sydämemme avoimeksi. Emmekä hetkeen ymmärrä miten näemme. Tai miksi näemme. Emmekä hetkeen käsitä miten me emme nähneet ennen sitä hetkeä.
Pikkuhiljaa sisimpiimme alkaa lipua kevyin aalloin ymmärrystä hetkistä missä emme ymmärtäneet. Niistä hetkistä missä emme eläneet vaan pelkäsimme. Ja aaltojen pehmeästi voidellen sydämiämme kerta toisensa jälkeen kykenemme taas nauttimaan raikkaasta kevätilmasta mikä täyttää keuhkomme ja jokaisesta silmiä hivelevästä maisemasta minkä pelko oli aiemmin maalannut pois. Ja kevät on valmistunut saavuttamaan meidät.
S.