Runo yhteisestä matkasta

Minä ja sinä nostamme toistemme sodanjanoiset aseet esille ja raatelemme toisiamme epäymmärryksen kahleilla. Pieksemme toistemme selkään sanoillamme syviä vereslihaan uppoavia kuin puukon terän viiltäneitä haavoja jättäen toisen egon vuotamaan ja kärsimään olemassa olostaan siinä hetkessä ja vaikeroimaan tulevaa lopunhetkeään. Syöksemme toistemme sydämiin orjuuttamista rakkaudelle minkä kuuluisi olla puhdas, mutta vahva ja kevyt kuin tuuli. Mutta sitä me emme anna sen olla. Molempien rakkaus on kahlittuja ja kiedottuna okapensaan juuriin. Niin kuin minä kylvin ja kasvatin sinun rakkauden ympärille okapensaan, niin teit sinä minun rakkaudelle. Nyt huudamme kilpaa isouttamme mahtavissa egoissamme. Ja nyt huudamme kilpaa, että meidän mitättömät minuutemme saisivat edes jonkun kääntämään päätään ja epäilemään meidän ääntämme mahdollisesta olemassaolostaan. Niin suuria me silti olemme, ettemme enää kuolematta selviä. Egomme eivät enää mahdu meidän luoksemme. Voimme vain sotia viimeisen kuolettavan taiston egojemme kesken. Iskeä toisiimme polttomerkein ivaavia leimoja. Kuristaa toisiamme luullen, että meille jäisi toisen kuoleman kautta enemmän tilaa hengittää. Egomme luoman kierouden syövereistä heittää päin toistemme kasvoja ne lauseet jotka aiheuttavat eniten tuskaa, ja jotka saavat kuulijan haarniskan kaikkein selkeiten näkyville. Lopulta makaamme tuskissamme viimeisiä ivasanoja toisillemme pinnistäen kasvomme vastakkain näkemään toistemme turmion. Näemme toistemme sijasta edessämme peilit meistä itsestämme raadeltuina, riutuneina. Siinä räpäytämme egossamme viimeisen kerran silmät kiinni ja auki toisistamme muodostuneiden peilien edessä pystymättä olemaan katsomatta egojemme kuolemaa. Silmiemme avautuessa näemme toisemme ensimmäistä kertaa. Kauniina. Tuntemattomina, mutta hyvin mielenkiintoisina. Ja aika on kadonnut egojemme mukana. Siinä on vain se hetki, minä ja sinä.

S.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.