Niinkin karussa maassa kuin meidän fyysisyytemme, on meidän
elinvoimallemme sijattu paikka. Meidän elinvoimamme, minuutemme on asettautunut näihin historiaa toistaviin runneltuihin
vartaloihin mitkä kipuilevat välillä jokaista elinvoimamme
purskahdusta ulos. Täällä katselemme toisiamme kuin elotonta
harmaata kivimerta äärettömiin tietämättä jokaisen kiven sisällä
piilevästä voimasta. Tuulen hivellessä hennosti ja äkkiarvaamatta
kurvaillen kivimeren väliköissä. Sateen värjätessä lohkareet ja hippuset hetkellisesti tummempiin sävyihin ja auringon kuivattaessa
ne taas yhtä tasavärisiksi kuin ne alkujaankin olivat. Mielissämme elo
on lopettanut olemasta ja on lähtenyt.
Epätasapaksun rösöisen harmauden seasta erotamme hetkellisesti jotain huomattavan erottuvissa väreissä olevaa, koskettavaa. Se saa meidän kehomme asettautumaan puolustusasemiin. Menneiden vuosisatojen ajan kahlitut, orjuutetut fyysisyytemme kauhistuvat toisen uskalluksesta näyttäytyä keskellä harmautta vapautettuna omasta menneisyydestään päättäen itse oman väriloistonsa. Meitä hallinnassaan pitävä taakka menneistä ajoista saa meidät kääntämään ajatuksen väriloistosta kivuntuojana. Ja sitä väriloisto meille tuottaa, kipua.
Mutta ei sellaista kipua mikä on alkanut tarkoituksenaan vaurioittaa
meitä entisestään, vaan kipua mikä on tarkoitus houkutella esiin ja
sen jälkeen irroittaa se meidän fyysisyydestämme kyynelvirran mukana. Jotta me emme enää kysyisi itseltämme lupaa meidän omiin väreihimme vaan me näkyisimme niissä väreissä mitkä meidän minuutemme sillä hetkellä omaavat itselleen kuuluvan.
”Tempaiskaa meidät taajuuttanne kuulemaan,
värähtelyllänne meitä hellien hoivatkaa.
Upottakaa turha vaino ymmärryksen kajoon,
Aseemme mitätöikää, turvalla tyvenen rauhan.”
S.