Lopetinko minä juuri jotain vai aloitinko minä jotain? Synnyinkö vai kuolinko? Vai pitääkö syntymä ja kuolema valita yhdessä? Kulkevatko ne käsikädessä tehden yhteistyötä ja ollen vain jos toinenkin on?
Ovatko alku ja loppu ikään kuin sama, tai päällekkäin? Kun loppu on melkein ohitse alkaako jo uusi alku? Ja kun alku on menossa ohitse alkaako jo loppu?
Vai onko syntymä ja kuolema kahlitsevia termejä mitkä vain saavat meidät uskomaan, ettemme aina ole? Pystyvätkö tällaiset yksittäiset sanat olemaan niin suuria ja uskottavia, että emme niitä ikinä kyseenalaistaisi kastelevin sanakuulusteluin ja ripustaisi pyykkinarulle kuivumaan, jotta näkisimme kuivuvatko ne samanlaisiksi kuin ne ennen sitä olivat?
Entä jos todella uskomme tällaisia suuria sanoja? Emmekö silloin enää ole kokonaisia vaan niitä ruoanlaitossa maukkaimpia juureksen keskiosia minkä juuret on leikattu pois ja vehreät taivaaseen pyrkineet osat nakattu takaisin maahan maatumaan?
Voimmeko uskossamme sellaista päättää, ettemme olisi olleet jo ennen tänne tuloamme? Voimmeko päättää, ettemme enää ole, kun täältä lähdemme? Jättäen olemisemme näihin hetkiin mitä täällä koemme.
Syntyen vain kerran. Kuollen vain kerran. Molempien ollen yksittäinen ja toisistaan erillä.
S.