Syntymä unesta

Niin minä alussa avasin silmäni ja parkaisin itseni muillekin eläväksi. Katselin utukuvina liikkuvia hahmoja ja jotakin värien kaltaista vielä silmieni kykenemättä niitä monen väreiksi tarkentamaan. Ihmetellen tuota liikettä mitä ympärilläni näkyi. Osaamatta itseäni samoin liikuttaa. Hetkien lipuessa eteenpäin minun silmäni tarkentaen katseensa kaikkeen ja minun oppien tunnistamaan oman kehoni ja sen tarpeet. Ja minun tunnistaen merkityksiä kuten perhe, ravinto, läheiset. Antaen minulle ymmärrystä niiden tärkeydestä ja siitä miten niiden laiminlyönti sai minut voimaan pahoin ja tunnistamaan itsessäni vihaa. Ja sen tunnistamani vihan kautta opin merkityksien olevan itsestäänselvyyksiä mitä saamatta osasin niistä ainoastaan vihoissani kiukutella. Vaatien niitä toteutumaan. Eikä minulla niin pienenä ollut kykyä sellaisten merkitysten toteuttamistapoja kyseenalaistaa. Kunhan sain sen kaiken ravinnon mikä sai mahani täydeksi. Osaamatta edes kyseenalaistaa sitä mikä minut oli ravinnut. Enkä minä kasvaessani kyennyt uusina tulevia merkityksiäkään kyseenalaistamaan. Ja oppimisen janoni oli yhtä kyltymätön, kuin lapsella. Mutta myös päättelykykyni ja tavat etsiä ja löytää tapoja oppia olivat, kuin lapsella. En edes tiennyt silloin mitä kehittyminen on. Muuta kuin sitä missä tieto otetaan vastaan ja sitä lausutaan osana itseään. Ja niin minä kasvoin lopulta aikuiseksi. Nähden ihmiset ja maisemat tiedostaen niiden merkityksen. Mutta tuntematta enää itseäni ja sitä janoista lasta, joka jokaisessa hetkessä jaksoi vetensä eteen liikkua ja tutkia. Niin olin kasvanut itselleni tuntemattomaksi. En enää tuntenut. Enkä enää halunnut nähdä, koska se mitä näin ei herättänyt minussa yhtään kiinnostusta kehittyä.

Siinä kivussani laitoin silmäni kiinni ja annoin itselleni luvan kadottaa näkökykyni. Ja silloin tunsin kuinka syntymästäni asti joka kerran, kun olin silmäni aukaissut olinkin hivenen sokaistunut. Ja näin lopulta aikuisuuteen kerettyäni olin sokeutunut kokonaan.

Niin synnyin uudestaan ja avasin silmäni. Huusin kivuissani ne kaikki tunteet jotka siinä hetkessä minut valtasivat. Mutta en huutanut ääneen vaan sydämestäni. Ja niin sydämeni huusi ja itki pitkiksi venyneitä aikojaan, kuin kertoakseen minulle kuinka kivuissaan se oli elämättömyydestään ollut. Niin hienosti sydämeni oli tästä selviytymismatkastaan selviytynyt hengissä. Silloin sen elinvoima sai minussa vallan ja lupautui pitämään minun kokonaisuuteni aina kiinni elämisessä. Näyttäen minulle polkuja missä oppini eivät enää tulleet minulle pelkästään tietona jostain vaan myös niistä muodostuneista ymmärryksen tuntemuksista ja elämästä sisimmässäni. Enkä enää suoraan ottanut omakseni tietoa mikä ei läpäissyt sydäntäni ja antanut tunteita eikä elämää. Niin opin kyseenalaistamaan tiedon ja tutkin sellaista jatkossa katsellen onko se kehityksessäni olevaa totuutta vai epätotuutta. Vai niitä molempia. Joka tapauksessa ottaen omakseni vain tiedon minkä kykenen sisimmässäni ymmärtämään ja mikä ei taistele eloani vastaan.

S.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *