”Niin ne elosta kertovat sanalauseet kimpoilivat minusta sinuun ja sinusta minuun uudestaan ja aina uudestaan onnistuen, kuin tarkoituksella ylpeytemme aina vähän suuremmaksi meihin osuessaan kasvamaan. Lauseiden pääsemättä sisimpääsi ja tunnusteltaviksi ne onnistuvatkin kolahtamaan aina vain ylpeyttäsi vasten saaden sinun äänesi antamaan takaisin kaiun minkä äänessä ylpeytesi oli taas vähän kasvanut. Ja osuessaan vasten minun ylpeyteni kasvattamaa muuria en kykene ylpeydessäni muurieni sisäpuolelle sanomaasi päästämään. Hyökäten takaisin aina isommalla ylpeyteni muodostamalla sana-armeijalla, kuin minkä itse sain vastaani. Niin me kahden sotatanssissamme teimme liikkeitämme sävelen tahdissa mitä ei kenellekään muulle ollut olemassa. Sävel joka syntyi minun ja sinun toisiaan tukea antavista ylpeyttä ravitsevista sanoista. Ja silloin jäimme ymmärryksessämme vajaiksi. Mutta emme kyenneet vielä silloin näkemään, miksi.”
S.