Meitä opetetaan jo lapsena pyytämään anteeksi jos teemme jotain aikuisten mielestä väärää tai satuttavaa. Onko anteeksipyyntö kuitenkin vääränlainen jos emme itse vielä ymmärrä miksi meitä pyydetään pyytämään anteeksi? Voiko anteeksipyyntö olla turha? Voiko se olla osa jotain suurempaa?.
Päädymme välillä hetkiin missä meitä on opetettu pyytämään anteeksi. Hetki lipuu ohitse samalla, kun lausumme kuulioille anteeksipyynnön ja hetki on sen jälkeen takanamme, ohitse. Sitä ei enää oteta uudelleen käsittelyyn eikä kukaan näytä sitä vaativankaan. Tämänkaltaisissa tilanteissa sana ”anteeksi” vain on. Se ei vaikuta positiivisesti eikä negatiivisesti. Sana vain on siinä hetkessä. Me olemme tottuneet, että sen kaltaisissa pienissä hetkissä sana ”anteeksi” vain lausutaan ulos. Jätetään juuri sen hetken ajaksi leijumaan kuulijoiden korviin ilman mitään yhteyttä tulevaisuuteen, vain olemaan siinä hetkessä. Näissä hetkissä anteeksipyyntö vain on, olematta turha tai merkityksellinen.
Anteeksipyyntö voi olla myös välipysäkki tai huoltoasema ymmärtämiseen. Ajattele, että ajaisit kaverisi kanssa autolla pitkää matkaa kohti määränpäätä. Matka on niin pitkä, että välillä haluatte pysähtyä huoltoasemalle kahville ja tankkaamaan autoa. Tuo matka määränpäähän kuvastaa matkaa ymmärrykseen. Pysähtyminen huoltoasemalle kuvastaa tässä tapauksessa anteeksipyyntöä. Se voisi myös kuvastaa hetkeä milloin päädytte kaverinne kanssa väitellessä siihen hetkeen, että kumpikaan ei ole kykenevä tai jaksava ymmärtämään, kuuntelemaan ja keskustelemaan sen enempää. Sovitte ikäänkuin aselevon ja päätätte huoltaa mieltänne ja kehoanne ennen, kuin jatkatte ymmärtämisen hakemista ja väittelyä siitä miksi ja minkälaisia aseita, tunnelukkoja kummallakin on ollut vuorovaikutustilanteissa.
Voi kuulostaa huojentavalta, että anteeksipyyntö ei olisikaan se sinetti millä minun tai sinun anteeksipyyntö päättää hetken ja asia voitaisiin sulkea kirjekuoreen. On hetkiä missä me ymmärrämme, että olemme toimineet epäymmärryksessä ja havahdumme hereille ymmärrykseen jopa hyvin piankin epäymmärryksen verhoilusta. Tämä epäymmärryksen verhoilu saattaa lipua meidän ympäriltämme ikään kuin jo tietäen ymmärryksen olevan jo meissä ja poistua meistä juuri siinä hetkessä, kun me toimimme epäymmärryksessä ymmärryksen jo kietoneena meidät tiiviisti syleilyynsä. Jo itsessään anteeksipyytäminen voi olla jopa kuolettavan tuntuista. Anteeksipyytäessä näytämme sen ettemme olleetkaan täydellisiä emmekä olleetkaan täydessä ymmärryksessä. Siinä hetkessä nöyrrymme epäymmärrykseen.
Mutta onko anteeksipyyntö enää välttämätöntä jos kykenemme olemaan siinä hetkessä, kun epäymmärrys havaitaan, mutta tiedämme, että anteeksipyytäminen tuntuu jo helpolta?. Me tiedämme jo, että tässä hetkessä minä, sinä, joku meistä toimi epäymmärryksessä. Mutta me myös tiedämme, että meillä riittäisi jo ymmärrystä ja luottamista käsitellä tätä asiaa. Hakea tästä hetkestä ymmärrystä. Kysellä miksi? Kuunnella. Kysellä uudestaan ja taas kuunnella. Minä en enää tarvitse anteeksipyyntöä. Sinä et enää tarvitse anteeksipyyntöä. Me tiedämme jo, että epäymmärryksessä olija on jo saavuttanut ymmärryksen siitä, että on toiminut epäymmärryksessä. Nyt me haluamme jo oppia lisää tämänkaltaisista tilanteista. Haluamme ymmärtää jotain uutta. Vailla ymmärrystä ollut osapuoli haluaa jo ymmärtää jotain uutta. Voisiko hän haluta saada ymmärryksen sille, mitkä asiat johtivat siihen, että hän oli siinä hetkessä epäymmärryksessä? Johtuiko se totutusta tavasta? Johtuiko se tunnelukosta?.
Anteeksipyynnöstä tulee välitilassa tai matkan varrella oleva lepopaikka, kun osapuolet eivät kykene vielä kuuntelemaan itseään ja toisiaan, mutta ymmärrys on jo syntynyt siihen, että jollain tavalla mahdollisessa havahtumisessa ymmärrykseen oltiin epäymmärryksessä.
Havahdumme ivalliseen nauruumme. Havahdumme siihen, että häpeilemme. Havahdumme siihen, että korotimme taas ääntämme. Ja koska minulla on ymmärrys itseeni, ivalliseen nauruuni, häpeilyyni tai ääneni korottamiseen, huomaan heti siinä hetkessä toimineeni eri tavalla, kuin itse minä ymmärryksen levossa toimisin. Kerron läheiselleni myös miksi tällainen reaktio minussa tuli. Kerron siinä hetkessä minkä tunnelukon läheiseni minussa sai esille. Kerron minkä muiston hän toi mieleeni. Hän kuittaa anteeksipyynnön. Hän kertoo, että hän yrittikin saada minusta jotain tällaista esille. Edes jonkin muodostelman minun sisimmästäni minkä hän voisi nostaa meidän väliimme ja mille hän voisi purkaa takaisin omaa pahaa oloaan. Muodostelman mikä on syntynyt silloin, kun minä en ole ymmärtänyt. Silloin, kun olen ollut vailla ymmärrystä. Ja läheiseni halusi saada sen minusta esille, koska hän ei huomannut, että oli siinä hetkessä epäymmärryksessä. Hän ei huomannut kuinka hänen olemustaan ohjasi hänen itseytensä ulkopuolella olevat tekijät. Tekijät jotka olivat hänen fyysisen olemuksensa sisässä, mutta silti ymmärryksen ulkopuolella. Ne tekijät mitkä lukitsevat ymmärryksen sisälleen. Enkä minä kyennyt ymmärtämään. En ennen, kuin läheiseni kertoi sen minulle. Kertoessaan epäymmärryksestään minulle saimme siihen hetkeen ymmärryksen. Tällaisen hetken jälkeen, kun on saanut läheisensä kanssa hetken ymmärryksen, havahtuu siihen, että on saanut palapelistä vasta ensimmäiset kaksi palasta liitettyä toisiinsa. Palapelin sadat ja taas sadat erilaiset palaset vilisevät pitkin pöytää samanvärisinä ja erivärisinä, kuitenkin siten, että jokaisella palasella on oma paikkansa. Ja minulle tulee kova jano ja tarve yhdistää nämä palaset. Nyt minä erotan jo suuren osan näistä palasista lukuunottamatta niitä mitkä ovat jääneet jonkin toisen palasen alle. Niistä palasistakin minulla voi olla jo aavistus. Jokainen palanen kuvastaa mahdollisuutta kääntää epäymmärrys ymmärrykseksi. Nyt minulla on ymmärryksen voima kasata tämä palapeli, mutta aina vain tässä hetkessä. Ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa.
S.