Kenenkään opettamatta minulle itkemisen merkitystä ja sen luonnollista osallisuutta hetkissäni kapinoin monituisia vuosia itseni kanssa tuntien itkuni alkamisen kipeänä ja minua satuttavana. Sellaisena mille antautuessani olisin murentunut ja kadottanut ihmisyyteni kokonaan. Sellaisena, mikä ei kuuluisi osaksi minua silloin, kun olisin valmistunut ja kokonainen ihminen.
Vuosien jälkeen minun kuitenkin saavuttua tilanteeseen missä kykenin toisen itkussa näkemään jotakin. Ihmisyyden. Sellainen nähtävyys missä katselin itkevää, mutta täyden kokoista ihmistä sai minut äkisti tuntemaan, kuinka itkeminen voisi ollakin jotakin muuta, kuin kipeää ja minua satuttavaa.
Niin silloin tällöin uusien nähtävyyksien osuessa samoihin hetkiin kanssani ja näyttäen ihmisyyden kauneutta valuvina poskivirtoina toisen ihmisen kärsimyksen puolesta opin lopulta omienkin kyynelteni kauneuden.
Näinä päivinäni nähden saman ihmisen koon hymystä tai itkusta joka hetkessään ympärilleen näkyen antaa ilmi joka kerralla näyttäytyessään uudenlaista ymmärrystä ihmisyydestä.
S.