Tunnistatko mistä surusi sinuun syntyy? Oliko surusi syntynyt jo kauan sitten, mutta jäänyt odottelemaan lupaasi tulla sinusta ulos ja purkautua?
Mikä tässä hetkessäsi sai sinut surulliseksi? Tiesitkö jo etukäteen tämän hetken olevan sinulle surua? Vai alkoiko surusi varoittamatta sinun räpäyttäen onnellisena silmäsi kiinni ja avaten ne surun jo saavuttaneena sinut?
Tunnistatko suretko itsesi takia vai jonkun toisen? Vai suretko kaikkeutta tuntien miten kipeästi kaikki oli tähän saakka syntynyt ja kuollut? Tuntien yhtä aikaa kaiken kuolemisesi ja syntymisesi missä tähän mennessä olit kerennyt tuskissasi kipuilla.
Vai oliko suru sittenkään edes syntynyt alkujaan sinuun omassa elinajassasi? Oliko surusi päätynyt sinuun taakaksi jo sinun vanhemmistasi? Tai jo sukupolvia sitten? Surun odottaen ikuisuuden hetket häntä joka sen onnistuisi itsestään purkaen ulos ymmärryksellään käsittelemään ja päästämään vihdoin vapaaksi. Jottei suru olisi enää kellekään taakkaa vaan saisi vapaudessaan näyttäytyä ja muuntautua ymmärrykseksi siitä, mistä se syntyi. Ja sellaisen ymmärryksen kautta lopulta kadoten.
Voiko surumme vapautua ilman sen vapauttajaa? Kuinka paljon surua me olemme kantaneet taakkana mukanamme tietäen enää vain osan niistä sanoista mitkä siitä tarinoissa kertovat? Niiden sanojen herättämättä meissä enää minkäänlaista surun tunnetta. Meidän ehkä enää vain tunnistaen niiden sanojen tarkoittavan jotakin surun kaltaista.
S.