Kun saan eläessäni ymmärrystä, pitääkö minun hyväksyä myös sen mukana tuleva uusi ymmärtämättömyyteni? Voinko valita, että elän ilman sanojen vastakohtia, vai pitääkö minun kohdata elääkseni sanasta aina myös sen vastakohta?
Voinko saavuttaa ymmärrystä ilman, että myönnän itselleni samalla myös sen mitä kaikkea en vielä ymmärrä? Syntyykö ymmärrys vasta ymmärtämättömyytensä tiedostamisen ja käsittelyn jälkeen?
Elänkö kokonaisena, jos suljen silmäni pahalta ja avaan ne vain nähdäkseni hyvyyttä? Sokeudunko silloin kaikesta hyvyydestä enkä enää lopulta osaakaan sulkea silmiäni pahan tullessa vastaan? Kuvitellen senkin kuitenkin olevan hyvää, koska pahan olemassaolon olin silloin kieltänyt. Olenko tuolloin itse pessyt oman pääni uskottelemaan itselleni, että voin elää vain nähdäkseni sanan toista puolta?
Haluanko eläessäni nähdä sanoista vain toisen puolen? Miten tiedän silloin mikä kaikki on hyvää jos en kykene näkemään mikä kaikki siitä tekee pahaa? Mistä tiedän mikä kaikki on pahaa jos kiellän itseäni näkemästä mitkä asiat siitä tekevät hyvää?
Pitävätkö sanat vastakohtiaan, vastasanojaan hengissä ja toisinpäin? Sanojen ja niiden vastasanojen antaen merkityksen toisilleen. Elämisenkin ollen turha sanana aina siihen asti, että tunnen mitä sen vastakohta, elämättömyys, minulle milloinkin tarkoittaa.
Sanojen antaen hiljalleen vastauksen kaikkeen kunhan annamme sanan olla vastasanaansa vastaan niiden kuitenkaan sotimatta keskenään keskusteluissamme vaan tehden yhteistyötä selvittämällä mitä kaikkea kumpikin silloin tarkoittaa.
S.