Mistä lähtien surulliset ja vaikeat, jopa pahat tunteet ovat tarkoittaneet ihmisessä näyttäytyessään ihmisen alempiarvoisuutta? Kuka sen aloitti ja päätti, että vain hyvät tunteet tekevät ihmisestä ihmisen arvoisen? Vai aloittiko sitä kukaan yksin? Meidän kaikkien unohtamatta tutustua itseemme kokonaisuudessamme meidän pikkuhiljaa kohdistaen ihmisarvon tarkoittamaan vain niitä tunteita mitkä aloittavat meissä ihania ja kauniita tuntemisen hetkiä.
Oliko meidän aika kohdatakin ensin toinen puolemme, hyvät tunteet itsessämme, että joskus osaisimme jatkaa itsestämme oppimista myös vaikeammalle puolellemme? Niihin tiloihin missä tunteemme ovat kipua ja tuntuvat itseämme ja toisiamme satuttavilta.
Voimmeko siltikään arvottaa ihmistä tuntemalla vain hänen hyvät puolensa? Jääkö arviomme silloin vähintäänkin puolesta vajaaksi? Onko ihmisten edes ollut tarkoitus ruveta sanoittamaan minkä verran kenessäkin on arvoa? Onko kuitenkin jokainen alkujaan kaiken arvoinen? Kenenkään pystymättä mittaamaan millään yksiköllä paljonko kaikessa on arvoa. Ja näin pystymättä mittaamaan minkä arvoinen on yksi ihminen.
Pystytkö näkemään itsesi ihmisen arvoisena kaikessa kivussa ja epätietoisuudessasi, kaikessa itseäsi ja toisia satuttavassa ajattelussasi ja siinä syvässä surussasi mitä jaksat keskeneräisyyttäsi tuskailla?
Näetkö ihmisen silloin enemmän kokonaisena, kun näet hänessä pelkkää kauneutta ja hyvyyttä vai silloin, kun näet hänet kaikin tavoin huonona ja pahana?
S.