Voisimmeko hyväksyä itsestämme senkin puolen mikä on vielä vajaa ja vailla ymmärrystä? Meidän näin antaen ymmärtämättömyytemme olla osa kokonaisuuttamme kenenkään kokematta tarpeelliseksi esittää ymmärtäjää silloin, kun ei sellaista ole.
Voisimmeko hyväksyä ne muutoksen hetket milloin ymmärtämättömyytemme muuttuukin ymmärtämiseksi? Meidän hyväksyen uuden ymmärryksemme syntymisen meihin, vaikka meillä ei olisi vielä kykyä käsitellä tätä täysin uudenlaista ymmärrystä yhdelläkään sanalla. Kenenkään yrittämättä elää vanhassa jopa täydellisesti sanoitetussa ymmärryksessään ja jokaisen uskaltaen ottaa sisimpäänsä uudenlaisenkin ymmärryksen, vaikka se vetäisikin meidät sen vastaanottajina kerralla täysin sanattomiksi.
Voisimmeko hyväksyä ymmärtämättömyytemme ja ymmärryksemme vuoroleikittelyn meissä? Meidän kyeten elämään myös niissä hetkissä missä valtaisa ymmärryksemme on juuri muuttunut suureksi ymmärtämättömyydeksi. Tai, kun kaikkialle levittäytyvä ymmärtämättömyytemme kaikkoaa joka suuntaan laajenevan ymmärryksemme myötä.
”Niin on, kuin liitossa ymmärrys ja ymmärtämättömyys,
ilman toistansa ollen vähintäänkin puoleksi kadoksissa.”
S.