”Kokosimme siinä elossamme kauniin, pikku tuulessa lipuvan lauseiden teoksen. Silloin viisas ja vahva vapaus astui esiin. En minä tuntenut tarvetta hyökätä. Etkä sinä tuntenut tarvetta puolustautua. Välissämme oli vain vapautta meidän omille ulos tuleville ajatuksillemme. Riisuit minun päältäni egon pehmein sanoin ja minä tein sinun egollesi samoin. Jotta näkisimme toisemme koko elossaan. Siinä kaikessa ymmärryksessä ja ymmärtämättömyydessä mitä se hetki antoi meidän elää. Aika murtui puheidemme voimasta ja syntyi ajattomuus. Jopa kaukainen lumenpeittämä tunturi heristeli itsensä kuulemaan sinun ja minun yhteen muodostuneet soinnut. Eikä sinulle tullut tarvetta ajatuskuiskailla itsellesi nöyryyttäviä sanoja epäymmärryksessäsi. Eikä minulle tullut tarvetta uhota itsestäni mestaria ymmärryksessäni. Siitä hetkestä sinun tulevaisuuteesi ryöpsähti vapauden kaikua. Ja siitä hetkestä minun tulevaisuuteni rupesi muovautumaan sellaiseen sydänkauniiseen jota en ollut ennen kokenut.”
S.