Minkä verran on hyvä suunnitella tulevaisuutta ja haaveilla tulevaisuudesta siihen nähden, että elää myös hetkessä? Pilaammeko mahdollisuuden parempaan tulevaisuuteen suunnittelemalla mitään mikä ei ole vielä tullut ja haaveilemalla jostain hetkestä mikä ei ole juuri tämä hetki? Voisiko ajatella, että vähintään niin kauan, kuin meillä on paheemme, niitä paheita jotka syntyvät tarpeesta turruttaa ymmärtämättömyytemme, niin kauan tulevaisuuden suunnittelu ja haaveilu kuuluu meidän opinpolullemme matkalla ymmärrykseen. Koska tämä haaveilu ja suunnittelu yrittää luoda pohjaa siihen hetkeen, missä voisimme saada ymmärryksen. Sitten, kun vihdoin havahdumme, että meillä ei enää ole paheita millä pakenemme ymmärtämättömyyttämme, silloin meille tulee aika elää vain tässä hetkessä. Koska ensin meidän pitää oppia elämään epäymmärryksemme kanssa, eikä tukahduttaa elämistämme epäymmärryksessä johonkin paheeseen. Emme me voi elää tässä hetkessä jos me emme edes osaa vielä elää. Jos me emme vielä osaa ymmärtää ja käsitellä itsessämme epäymmärrystä.
Silloin, kun ymmärrämme, että tulevaisuudesta haaveilu ja tulevaisuuden suunnittelu on etappeja suurempaan ymmärrykseen, havahdumme ehkä haaveilemaan ja suunnittelemaan asioita eri tavalla. Sellaisella tavalla, että me tiedämme saavamme mahdollisuuden kehittyä ja saada ymmärrystä, kun tämä haave taikka suunnitelma toteutuu. Me rupeamme tuntemaan nämä haaveilut ja suunnitelmat matkalla johonkin suurempaan ja me rupeamme etsimään ja pitämään juuri sellaisista tulevaisuuden hetkistä, että meidän on mahdollista saada niistä ymmärtämisen kokemus. Niin kuin taiteilija, ensin meidän pitää muodostaa mieleemme kuva siitä asiasta taikka hetkestä minkä me haluamme tuoda ulos kaikkien nähtäville sillä tavalla miten me sen näemme ja vasta sitten saamme kyvyn maalata tämän mielikuvan.
S.