Armon joskus silloin tällöin kadoten meistä kadotamme samalla ymmärryksen ikuisesta muutoksesta kaiken elon ympäröimänä. Ennen tätä muistin menetystä, kadotusta, kykenimme muille armoa antamaan ymmärtäen heidän omaavan sillä hetkellä erilaisen omalla painollaan syntyneen ymmärryksen. Kadotuksessa hukkasimme myös ymmärryksen itsestämme emmekä osanneet nähdä emmekä ymmärtää menneistä ajoista tähän asti liukunutta elonkaartamme.
Näin kadottaneena kaikkeuden ymmärryksemme me tuomitsimme toisemme emmekä sallineet siinä hetkessä toisiltamme epätäydellisyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Annoimme sormemme osoitella toisiamme ilman pienintäkään armon palaa, koska siinä hetkessä me emme osanneet itsekään itsestämme ymmärtämättömyyttä tai epätäydellisyyttä havaita. Niin olimme onnistuneet sulkemaan aidon minuutemme näkymättömäksi itseltämme. Emmekä itseämme kadotuksessa nähneet. Näimme vain toisemme. Mutta toisemmekin vain vääristyneenä kuvana vaatien täydellisyyttä ja tuomiota kaikesta mikä heissä ei täydellistä meidän mielissämme ole, koska armon ymmärrys oli hukkunut meiltä kadoksiin.
Jokaisen sormellamme osoitetun tuomion vähitellen saaden meissä muodostumaan ymmärrystä, mikä joka kerran vähän enemmän meitä itseämme onnistuu sivaltamaan. Ja joka kerran onnistuen meille sen hetkistä itseämme esittelemään. Ymmärryksen jyvä kerrallaan kantaen meitä pois päin kadotuksesta. Meidän kipumme ja ymmärryksemme kasvaessa käsi kädessä ja synnyttäessä meidät takaisin kaikkeuteen ja eloon.
S.