”Suuri suru riippuu oksilla, tipahtelee
hyiset routapisarat ja ylitsevuotava itku.
Kastunut, murtunut jää, makaa kamaralla.
Suuta availee, ääneti tukehtunut henkäys.
Viiltävä vitsaus hyisinä kaikuina,
sydänkammioita venyttää, kiskoo.
Ikijää luuydintä halaa, mädättää.
Lämmön ääni turtunutta tuskaa, värähdyksen
verran vuolaaksi virkistää.
Pisara pisaralta sulattelee itku,
hyinen ikirouta ja murtuu jää.
Virtojen vapaus vangitsee, vapauttaa
pisaransa kulkueeseen.”
S.