Olisiko meidän tärkeää kokea myös hetkiä missä meillä olisi mahdollisuus kokea ja näyttää tunteet myös silloin, kun ne ovat äärimmillään tuskassa tai rakkaudessa, avuttomuudessa tai pelossa?
Sellaisessa suuruudessa, kun viha on saanut meistä otteen emmekä osaa keskittyä muuhun. Taikka silloin, kun rakkaudentuntu vie meidän ajatuksemme harhailemaan omille matkoilleen. Tai, kun olemme niin avuttomia ja voimattomia, että tunnemme itsemme mitättömiksi kaiken ympäröivän eläessä elämäänsä.
Voisiko tuollaisissa äärimmäisissä hetkissä läheisen läsnäolo olla tärkeämpää, kuin luulemme tai tiedämme? Huomaammeko me jälkikäteen, että meidän äärimmäisen kivulias tai/ja kaunis hetki kaikkein vavisuttavimmassa muodossaan purkautuukin, kuin elottomaan metsään jossa meidän ääntämme ei kukaan kuule? Metsään mikä on lukinnut äänensä eikä osaa kaikua takaisin.
Ja me havahdumme siihen loputtomaan yksinäisyyden tunteeseen minkä me nappasimme siinä suurimmassa tunteen hetkessä mukaamme, mutta piilotimme ettei meidän tarvitsisi sitä kohdata enää hetkissä jotka ovat vasta tulossa. Ja silloin meille tulee ikävä sitä äärimmäistä, mutta kaunista tai kivuliasta hetkeä. Ei samanlaisena, kuin se hetki on muistona menneisyydessä vaan sellaisena, missä joku kehen luotamme näkee ja kuulee meidät. Läheisen joka huomaa miten ison tunteen kanssa me sillä hetkellä olemme. Läheisen joka on valmis ottamaan kiinni horjahduksemme epäymmärrykseen ja nostaen meidät takaisin jaloilleen sellaisina, kuin siinä hetkessä todella olemme. Ja läheisen, jolla on kykyä auttaa ymmärtämään vähän lisää nähdessään meidän sen hetkisen etsimisen kipuilun isommasta ymmärryksestä.
S.