Niissä hetkissä, kun luulen riutuvani. Silloin, kun ehkä jopa osittain tietoisesti työnnän ymmärrystäni syrjään ja takerrun tilaan missä en ymmärrä. Janoan olemista hetkessä missä saan olla ymmärtämättä. Sellaista hetkeä, kun osaan esittää niin hyvin tietämätöntä, että jopa itse melkein uskon esitykseni. Sellaista hetkeä missä egoni riuduttaa kehoani yrittäen kieltää ymmärryksen mikä oli jo syntynyt.
Mutta minuuteni haluaa silti olla mukana egoni esityksessä ja esittää autuaasti ymmärtämätöntä, ikään kuin alistettuna, mutta ei alistettuna vaan tiedostaen opin hetken koittaneen. Minuutemme tavallaan etsii perfektionistin lailla jotain, mikä minuudestamme vielä puuttuu. Mutta minuutemme huomaa, että sitä ei löydy siitä hetkestä.
Minä havahdun ymmärryksen hetkeen ja huomaan, että siinä hetkessä minuuteni on tylsistynyt. Se anoo kaikkeudelta uudenlaisia hetkiä. Sellaisia, missä minuuteni kulkee, kuin pimeässä metsässä ottaen jokaisen askelen varmasti, mutta tietämättä mihin päin on menossa. Tuntematta minkälaisen maan päälle askel painautuu. Tietämättä eläväisten metsän olentojen mahdollisesta olemassaolosta. Tietäen varmuudella ainoastaan elävänsä siinä kaoottisessa hetkessä missä minuus on. Sellaisessa missä minuus on autuaan tietämätön mistään alkavasta tai tulevasta.
S.