Mitä kauemmas polkusi yksinäisyyteen kulkee sitä kiivaammin huudahtelet ketä tahansa sinun polullasi sinua kuulemaan, jotta osaisit vielä tulla takaisin. Ja sitä näyttävämpiä kokeiluja polullasi kokeilet, että saisit vain sen huomion mikä alussa oli aitoa ja pientä, mutta mikä sinulle pikkuhiljaa kenenkään huomiota saamatta, huomaamatta, muuttui pakonomaiseksi ja suurenevaksi yksinäisyyden ylpeilyksi. Etkä enää kyennyt tuntemaan empatiaa heitä kohtaan joita sinä omalla yksinäisyydelläsi ravistelit ja kidutit. Vaikka sisimmässäsi juuri empatiaa salaa tunsitkin.
Mutta sinulla ei enää ollut kykyä omistaa omia käsiäsi. Tai omistaa omaa suutasi. Vaan yksinäisyytesi oli varkain vienyt sinun koko olemuksesi etkä enää kyennyt, kuin näkemään mitä yksinäisyydessäsi ja läheisyydenkaipuussasi teit läheisillesi, ja kaikille jotka yrittivät tulla lähellesi. Ja sisimpäsi oli väsynyt, juuri ja juuri hengissä. Mutta olemuksessasi näyttäydyit ylväänä, sellaisena joka kokonaisuudessaan ei tarvinnut ketään epätäydellistä rinnalleen.
Yksinäisyyttäsi ylpeillen itsellesi niinä iltoina, kun pimeän talven harsovaippa ujuttautui huoneeseesi ikkunoista, haluamatta kyetä, mutta silti tietäen näin sisimmässäsi tapahtuvan, huoneessa kylpevä pimeys imaisi ylpeytesi mukanaan. Ja sinulla ei yhtäkkiä ollut enää ketään muuta, kuin sinä itse. Edes ylpeytesi ei enää vastannut sinulle, vaikka sinä kipuillessasi anoitkin sitä vielä palaamaan, ettet sitä hetkeä joutuisi hatarassa elossasi kohtaamaan. Etkä siinä hetkessä pystynyt aisteillasi tunnustamaan, kuin sen itsellesi langetetun joka suuntaan näyttäytyvän pimeyden ja elottomuuden.
Murentuneena keskellä ei mitään, täydessä pimeydessä, sait itkettyä niitä ainoita kyyneliä mitkä niin kovin vähäisessä elossasi pystyit aidosti ulos päästämään. Hetken tunsit itsesi taas, niin kuin hyvin harvoin pystyit itsesi tuntemaan, vain hieman elävämmäksi, kuin kuollut voisi olla. Vain ripauksella jotain elämältä vaikuttavaa. Ja silloin luulit, että se pienikin elo sinusta murenisi siinä hetkessä, kuin pimeyden imaisten senkin mukanaan, samoin kuin sinun ylpeytesi.
Mutta sillä kertaa sisimpääsi ajelehtii kysymyksen muodossa sinulle täysin vieraalta kuulostava, mutta eloaan purskahteleva miete. Milloin olet ollut enemmän elossa vai oletko aina ollut elossa näin vähän ylpeyden ja muiden katalien suojakuorien alla? Miten voit murentua, jos et todella ole ikinä edes ollut enempää, kuin murusia? Vieläkö sinullakin olisi mahdollista saada ymmärrystä itsestäsi eloon tullaksesi ja omaksi kokonaisuudeksi päästäksesi?
S.