Mitkä ovat minulle sellaisia helppoja kevyitä sanoja jotka vain virtaavat kurkunkanttani pitkin ja avautuvat suun liikkeideni mukana ääniksi? Mitkä sanoinkuvaamattomilta tuntuvat sanani jäävät vaeltelemaan ajatuksiini ja jumittuvat kerran toisensa jälkeen kurkkuuni mahtumatta tulemaan sieltä ulos saaden kurkkuni tuntumaan liian ahtaalta sanojeni mentäviksi?
Onko se minun kurkkuni joka kutistuu vai sanani jotka sisälläni kasvattavat itsensä liian suuriksi tullakseen ulos minusta? Kuvitteluillaniko ravitsen sanani kasvamaan? Minun jääden tilaan missä paineen tunne on levittäytynyt kaulani ympärille minun käyden mielessäni sanasotaa löytääkseni sanoistani parhaat ja sopivimman kokoiset mahtumaan kurkustani ja syntymään ääniksi.
Milloin minun ääneni kuuluu tulla avatuksi? Kuuluuko sen olla avoinna ja kuultavana silloin, kun olen täydessä ymmärryksessä omien sanojeni kanssa? Vai kuuluuko minun näyttää äänisanoissani ihmisyyttäni myös kaikessa ymmärtämättömyydessäni? Tai voisinko avata ääneni näille molemmille?
Olenko ympäristööni liian monenlainen jos näytän itsestäni molemmat puolet? Tunnistamaton ja hetkissämme hallitsematon. Pitääkö hetkiemme muodostua hallinnasta ja toistemme tunnistamisesta? Vai haluammeko hetkissämme tutustua myös ihan uudenlaiseen?
S.