Runouden hetki

”Näin minä liidän ilman pelon viittaa hidastamassa tätä hetkeä. Annan jokaisen tuulenvireen paiskautua minua vasten ja pyyhkäistä ihoani pitkin kuin silkkikangas. Ääni pyristelee elonaikanaan olemaan jäämättä liikaa jälkeen ja olematta äänetön jota kukaan ei kuule. Vapaudenmaku villitsee suutani josta makujen kirjo täyttää vatsani rikkaimmilla ateriakokonaisuuksilla huomaten sen ripauksenkin happamuutta mikä teki siitä täydellisen. Raikasta tuoksua siivittää miljoonat ja taas miljoonat tuoksun tuprahdukset jotka luoteina sinkoilevat kasvojeni ohitse minun juuri ja juuri kyeten ne haistamaan sellaisina kuin ne tulivatkin. Sellaisina millaisiksi ne siihen hetkeen olivat muodostuneet. Siinä hetkessä yö ja päivä, sininen ja punainen, läpikuultava ja matta, kaikki ovat liitossa keskenään eikä yksikään ole yksin. Yö ja päivä syleilevät toisiaan ja taivas on sekoittunut valosta ja pimeästä kuin abstrakti öljymaalaus ilman maalarin ajatusta maalauksen aiheesta. Yhtä aikaa minä näen kaiken ja minä en näe mitään. Koska millekään mitä näen, ei löydy sanoja.”

S.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.